Harakoille meni tämä päivä

Aamulla oli lämmintä, mutta sateista. Jo lehteä hakiessani tuoksui viidakolta - ja tuntui, kun linnut päästelivät jos jonkinlaisia ääniä. Sade taukosi päivällä, mutta pilvet ovat roikkuneet todella alhaalla ja päivä on ollut pimeä. Tuossa tunti sitten alkoi jälleen satamaan. Puiden lehdet kasvavat suorastaan silmissä tässä kosteudessa. Minä en kuitenkaan ole muutamaan päivään saanut mitään aikaan puutarhassa. Olen kuskannut äitiä sairaalaan ja takaisin, pessyt vanhempieni ikkunat ja lopun aikaa ollut tyhjäkäynnillä.

Tämän sadepäivän käytin leipomalla korvapuusteja ja pesemällä pyykkiä. Mieli teki pihamaalle, mutta sateen liottama multa ei ole niitä mukavimpia käsiteltäviä. Seikkailin jonkin verran myös netissä tutkimassa kaikensorttisten maa- ja kiviainesten hintoja. Mieli tekisi kovasti liuskekiviä, mutta niiden hinta on kyllä täysin tämänhetkisen budjettini ulottumattomissa. Siis jatketaan taapertamista kivituhkalla ja nurmikolla.

Ihmeitäkin näyttäisi tapahtuvan. Myöhään syksyllä multaan kuopaisemani puupioni näyttää elonmerkkejä. Se oli seisonut jonkin aikaa naapurin pihalla ja minäkin miltei unohdin kasvin keittiön ikkunan alle palelemaan. Pimeässä illassa kaivoin lapiolla kuopan muiden pionien joukkoon, kun en hädissäni muutakaan paikkaa keksinyt. Ja kohtapuoliin tulikin sitten pakkasia, joten ajattelin, ettei varmaan pioni ehtinyt juurtua. Eilen huomasin silmunalkua pionin varressa, joten nyt sitten peukut pystyyn.

Samoin jo kuolleeksi luulemani jalokärhö osoittaa myös heräämisen merkkejä. Kävin sen uutukaisen silmun jo kuvaamassakin, mutta kuvasta tuli niin tärähtänyt, etten tohdi sitä näytille laisinkaan laittaa. Tällaisista pienistä asioista tulee ihmeen hyvä mieli.

Katsokaa, miten kaunis on Kotkansiiven herääminen. Ei voi muuta kuin ihastella. Ja jälleen tätä kasvia katsellessani tuli mieleen, että kunpa kuulisi kasvun äänet. Joskus vuosikymmeniä sitten televisiossa tuli jonkinlaisena tauko-ohjelmana luontoelokuva Vivaldin Neljään vuodenaikaan sovitettuna. Samalla tavoin tuolla omassa puutarhassa kukkien kasvun edistymistä katsellessa tulee mieleen monet sävelet.

Tämän saniaisen olen joskus tuonut tuttavieni tontilta Lohjalta. Se on osoittanut viihtyvänsä uudella paikallaan, sillä tänä keväänä vähän matkan päähän on ilmestynyt saniaislapsukainen Kotkansiipi on siis lähtenyt lentoon mullan alla.

Saniaisen läheisyyteen olen ajatellut hankkia uusia rhodoja. Paikalla on jo yksi, joka näyttää vasta parin vuoden nököttämisen jälkeen kotiutumisen merkkejä.

Eilen illalla kävimme Juuson kanssa lähinnä tarkastamassa tilukset. Kovin pitkään en ulkona viitsinyt tepastella, sillä päässä alkoi pyöriä niin paljon "täytyy-tehdä-sitä-ja tätä" -ajatuksia, että totesin paremmaksi lähteä sisälle. Silloin, kun ei ole aikaa paneutua pihan kimppuun, ei pidä myöskään ryhtyä hurjiin suunnitelmiin. Tuppaa yöunet menemään, kun ajatus lähtee liitelemään ja pitäisi kesken yön päästä kirjoja selaamaan tai nettiin tutkimaan hintoja ja ostopaikkoja.

Siitepölyä on aivan mahdottomasti joka paikassa. Illalla harjasin terassit ja pyyhin ikkunalautoja. Ilmankos yöllä tuppasi yskittämään. Sade on värjännyt taas terassit keltaisin ja vihrein viiruin, kun siitepöly on kasaantunut tummalle puulle. 

Myös paju näyttää kukkinaan valtavasti. Tuuli on lennättänyt pitkiä pajun kukintoja joka nurkkaan ja terassilautojen väleihin. Kunhan sää paranee ja aikaa on enemmän, täytyy kaivaa vesiletku ja pestä terassit taas kunnolla. Ja se jokavuotinen öljyäminenkin on jälleen edessä.

Sade näyttää rummuttaneen jouluruusun kukinnot maan tasalle, joten tämä pari päivää sitten otettu kuva saattaa olla tältä keväältä viimeisiä. Toivottavasti ensi keväänä näemme nämä ihastuttavat kukat jälleen.

Kivinen työmaa

Pari päivää on kulunut konkreettisesti kivihommissa eli olen tukenut kukkapenkkejä kivillä. Tähän penkkiin käytin syksyllä ostamiani turveharkkoja, joista on aika helppo rakentaa pengerryksiä. Pussissa oli kolme harkkoa, jotka puolitin. Näin sain kuusi pönäkkää turvetiiltä, jotka tuntuvat pysyvän hyvin paikallaan ilman mitään erityisiä kiinnitysvirityksiä. Muistelen tuon yhden pussillisen maksaneen hiukan vajaan 20 euroa, joten ihan halvaksi pengertäminen ei niilläkään tule, koska noilla kolmella harkolla ei pitkälle pötkitä. Pääsin kuitenkin alkuun ja käytin kiviä jatkossa. Kenties kuitenkin investoin syksymmällä noihin harkkoihin saadakseni tuon pitkän rinteen molemmat puolet siistimmin rajattua nurmikosta. Tarkoitus oli kevään aikana kunnostaa toinen puoli rinteestä eli yllä olevan kuvan kauempana oleva pää. Siirsin homman syksyyn ihan siitä syystä, että silloin maasta on pukannut kaikki mahdolliset käyttökelpoiset ja hävitettäväksi tuomittavat kasvit. 

Kun niitä kiviä metsänpuolesta ryhdyin raahaamaan, päätinkin raahata sitten kunnolla. Kaivoin ruusupensas-, raparperi- ja kiemurapenkin reunan auki, laitoin sinne suodatinkankaan estämään ainakin vähän nurmikon siirtymistä kukkapenkkiin, ja suodatinkankaan päälle kiviä. Viimeistellyssä penkissä suodatinkangas ei näy, tämä kuva onkin otettu puolitiessä urakkaa. Tai ei edes puolitiessä, sillä tänään sain kivettyä kukkapenkkiosuuden tuohon mutkaan saakka ja myöhemmäksi jäi ruusupensaspenkin osuuden kiveäminen. Harmi, että isommat kivenmurikat alkavat loppua ja jäljellä on aina vain pienempiä. Niinpä laitan alle särmikkäitä kiviä ja päälle pyöreämuotoisia. Kunhan tästä kerkeän, aion täyttää kivituhkalla kivien välejä, jotta ne pysyisivät paremmin paikoillaan.

Sunnuntaina kävin Plantagenissa tutustumassa kesäkukkatarjontaan - niin ja tietenkin myös perennoihin. Kauppa oli täynnä ihmisiä, jotka tomerina huseerasivat multasäkkien ja kukkien ympärillä. Hiukan arvelutti kesäkukkien hamstraaminen, sillä parina viime yönä on ollut pakkasta, eikä vieläkään ole luvassa hallatonta kautta. Orvokit kestävät vähän kylmyyttä ja ne olivat Plantagenissa sekä komeita että edullisia. Maksoin orvokkini ja olin lähdössä kaupasta, kun sisäänkäynnissä huomasin pari rullakollista pelargoneja ja muratteja. Mennessä olin näköjään huomannut vain nuo muratit. Pelargonit maksoivat 2 euroa/kpl ja näyttivät aika hyväkuntoisilta. Niinpä vein orvokit autoon ja palasin valikoimaan muutaman pelakuun itselleni - vastoin aiempia päätöksiäni odottaa lämpimämpiä aikoja. 

Plantagen on ryhmitellyt perennat viiteen-kuuteen hintaluokkaan värikoodein. Halvimmat olivat 3,99 €, mikä on minusta aika kallis hinta yhdestä kasvista, olkoonkin monivuotinen. Kaupassa oli parhaimmillaan kukkivia jaloangervoja, joita ihmiset ostivat innokkaana. Varmaan sellainen on hieno vaikka äitienpäiväkukkana, mutta kukkiiko se enää tänä kesänä maahan istutettuna? En tiedä? Muitakin perennoja oli saatu kukka-asteelle. Mietitytti, kuuluuko sekin tähän hektiseen nykyaikaan. Jopa kukkien tulee kukkia etuajassa, kun ei enää jakseta odottaa varsinaista kukinta-aikaa. Jos näin on, ei se ehkä oikein istu minun puutarhafilosofiaani. Puutarhassa ollaan ja eletään luonnossa ja luonnon ehdoilla.

Kiemurapenkin kermanväriset tulppaanit ovat avautuneet. Muut tulppaanit ovat vielä täysin nupussa. Joku näyttää napsineen sipulikukkiani, sillä syksyllä laitoin mielestäni huomattavasti enemmän tulppaaninsipuleita. Olisiko myyrä käynyt ruokailemassa? Keväällä iloitsen jokaisesta kukkivasta sipulikasvista ja päätän syksyllä istuttaa niitä kasapäin lisää. Syksyllä alkaa pihatyöt väsyttää ja niin sitten tulee tingittyä kevään lupauksista. Täytyy muistaa nyt keväällä kuvata mahdollisimman paljon kukkapenkkejä eri suunnista, jotta voi syksyllä päättää, mihin kannattaa lisätä sipuleita.

Arkiaamupäivisin on todella mukava puuhata pihalla. Ympäristössä vallitsee rauha, aikuiset ovat töissä ja lapset päiväkodeissa ja kouluissa. Autojakaan ei liiku niin paljon kuin iltasella ja viikonloppuisin. Välillä täytyy nojata lapioon ja kuunnella tuulen huminaa ja lintujen seurustelua. Tikka koputteli lähistöllä puuta ja mustarastaat ajoivat toisiaan takaa. Metsikössä kaksi lähekkäin kasvavaa puuta saivat aikaan narisevan äänen hangatessaan tuulessa toisiaan. Taivas oli kirkkaan sininen, eikä missään näkynyt pilvenhattaraakaan. Auringossa oli niin lämmin, että hetken jo harkitsin shortseihin siirtymistä.

Lämmin tiiliseinä saa köynnöshortensian lehdet kasvamaan silmissä. Miten tämä keväinen vihreys onkaan niin heleää. Tuntuu, että kaikkea on ihan pakko oikein ahmia, jotta ehtisi tarpeeksi nauttia kaikista kevään ilmiöistä. Meidän kesämme on niin mahdottoman lyhyt eivätkä lämpimät päivät ole itsestäänselvyyksiä. Moni meistä muistelee lapsuuden kesiä; kuinka aurinkoisia ja lämpimiä ne olivat. Todellisuudessa nuo muistojen kesät eivät ole olleet sen lämpimämpiä kuin nykyäänkään. Ehkä jopa päinvastoin, sillä ilmaston lämpeneminen näkyy parhaiten sään ääri-ilmiöiden esiintymisenä. Kuivempia kesiä, sateisempia talvia.

Joka keväiseen tapaan olen unohtanut joidenkin kukkien nimet, enkä ihan tarkkaan muista, mitä mistäkin pitäisi nousta. Mutta kun mullasta sitten joku kärki nousee, sen nimi tupsahtaa oitis mieleeni. Sen vuoksi kävelen kameran kanssa nenä kohti maata, jotta huomaisin kaikki uudet ilmiöt. Tänään totesin, että pikkutalviot ovat nupulla ja muutama jo täydessä kukassa. Samoin omenapuissa on jo hiirenkorvat. Jännityksellä odotan, millainen kukinta tänä vuonna seuraa. Viime vuonnahan meidän omenapuut eivät paljon kukkineet eivätkä sitten tehneet montaa hedelmääkään. Josko yksi lepovuosi riittäisi ja pääsisimme loppukesästä nauttimaan omien puiden hedelmistä.

Vihdoin tänään sain kaivettua multaan Tampereen puutarhamessuilta ostamani juurakot tai miksi niitä nyt tulisi kutsua. Alapihan kiemurapenkkiin istutin kaksi valkoista särkynyttä sydäntä ja yhden yläpihalle (Dicentra Spectabilis Alba). Samoin siihen alapihan kiemurapenkkiin istutin viisi syysleimua (Pholx Rose Wit). Tätä väriä näin viime kesänä erään talon pihalla. Leimu oli varmasti ollut siinä samassa paikassa vuosikausia ja pehko oli valtaisa ja aivan upean näköinen. Ja vielä istutin 10 punatähkää (Liatris spicata).

Katselin aikani haketusta odottavaa risukasaa ja mietin, voisiko risuja muuten hyödyntää. Tuttavani on taitava pajuaskartelija ja päätin testata, mitä itse saisin aikaan. Parhaiten käsissäni taipuivat norjanangervon, punalehtiruusun ja hanhikin oksat. Koristeeksi lehtikompostin päältä löytyi muutama talven katkaisema tuijan oksa. Kaksi tällaista risusydäntä sain aika vaivattomasti aikaan ja kolmaskin pääsi alulle. Sitten loppui rautalanka ja käytössä oli vain vihreää sidontalankaa, joka ei kuitenkaan näyttänyt valmiissa työssä kovin hyvältä. Täytyy sanoa, että olin ainakin hetken ihan ylpeä itsestäni ja aikaansaannoksistani. 

Tällaiset kädentaidot eivät ole ominta alaani, eikä minulla riitä kärsivällisyyttä suurempaan ahertamiseen oksien parissa. Josko kuitenkin syksymmällä panostaisi risuaskarteluun ja tekisi vaikka muille annettavaksi jotain kaunista.

Valkovuokot katsovat kaikki aurinkoon. Taustalla näkyvä risukko muuttuu hetken päästä ihmisen mittaiseksi horsmametsiköksi. Muutaman sentin taimet jo kurottelivat ylöspäin ja paljon siellä näkyy olevan myös nokkosia. Alue on kunnan tonttia ja jossain vaiheessa paikalle tulee hiekkatie lähistölle rakennetttavalle pallokentälle.

Totesin taas kerran, että vuosia sitten ostamani  Kasvitietosanakirja on oivallinen hankinta. Ani harvoin on käynyt niin, etten olisi löytänyt etsimääni kirjasta. Kasvista on sekä tieteellinen suku- ja lajinimi että myös suomalainen nimi. Joiltakin kasveilta puuttuu suomenkielinen nimi. Kirjani painos on vuodelta 1996.

Kirjassa on noin 3000 kasvia ja se on jaettu huonekasveihin, eurooppalaisiin puutarhakasveihin ja Suomessa menestyviin koristekasveihin. Aakkosellinen hakemisto löytyy tieteellisten nimien, suomalaisten nimien ja sukunimien perusteella. Mukana on myös joitakin vanhentuneita, epävirallisia tai vakiintumattomia lempi- ja kutsumanimiä tunnistamista helpottamaan. En tiedä, löytyykö tätä kirjaa nykyisistä kirjakauppavalikoimista tai onko saatavilla kenties paljon parempi vaihtoehto. Minua tämä opus on palvellut monta kertaa kiitettävästi.

 

Kuka tänne ensin ehti?
Kehuskeli leskenlehti.
– Minä ensin nostin pään,
kevään valoon lempeään.

Sinivuokko huusi näin;
Katsokaa myös tännepäin!
Siniseksi metsän teen,
iloiseksi pientareen.

Valkovuokko huokaisi;
Minä tulin viimeiseksi.

Joka väri vuorollaan,
kukkimaan saa harmaan maan.

Katselen ikkunasta, kun ulkona sataa...

Alapihalle johtava puutarhaportti  heti vapun jälkeen 2.5.2012

Tämä puutarhaportti on kuin ikkuna eri vuodenaikojen muutoksiin. Jostain syystä tulen kuvanneeksi näkymän useampaan kertaan vuoden aikana. Tämä ylinnä oleva kuva on otettu heti vapun jälkeen, viime keskiviikkona. Kuvassa on vielä vähän harmaata, vaikka maasta jo kaikenlaista kohti aurinkoa pyrkiikin. Nurmikolla näkyy maahan imeytymätöntä kalkkia; se kaipaa muutaman kunnon sateen ja nurmikon kasvun kadotakseen näkyvistä. Joka vuosi päätän hankkia rakeista kalkkia sen helpon levittämisen vuoksi, mutta kaupassa kuitenkin hinta ratkaisee. Jauhemainen kalkki on aika paljon edullisempaa.

Alapihalle johtava puutarhaportti kuvattuna tänään 6.5.2012

Tämä kakkoskuva onkin sitten otettu vain hetki sitten, iltaseitsemän sateessa. Aronioissa on jo selvästi viherrystä ja muutenkin näkymässä on paljon enemmän sävyjä. Vapun jälkeen ei ole ollut erityisen lämmintä ja viime yönä mittari laski himpun verran pakkaselle. Jos tämänpäiväisen sateen jälkeen tulee vähänkin lämpimämpää, luonto suorastaan humahtaa vihertämään.

Alapihalle johtava puutarhaportti viime keväänä 15.5.2011

Tämä kolmas kuva on otettu vuosi sitten toukokuun puolivälissä eli runsas viikko tästä päivästä eteenpäin. Näkymä on huomattavasti vihreämpi ja esimerkiksi vasemmalla kukkapenkissä pikkusydämet kukkivat ja oikealla jalopähkämöt ovat jo muutaman sentin mittaisia. Alapihalla näkyy myös tulppaanit kukkivan. Tänään ne olivat vielä ihan nuppuisia. Ja marjapensaissa on ihan komeat lehdet.

Alapihalle johtava puutarhaportti viime kesänä 7.6.2011

Tämä neljäs kuva onkin sitten viime kesältä, kuukauden tästä päivästä eteenpäin. Humala kiipeää kohti taivasta, akileijat kukkivat ja oikealla näyttäisi olevan unikon pampulamaisia nuppuja. Pionitkin ovat jo kasvaneet valmistautumaan kukkimiseen.

Meetu, pikkuveljeni töpöhäntäinen kissa. Vau, mitkä silmät!

Olen tullut riippuvaiseksi ulkona olemisesta ja pihalla touhuamisesta. Parhaillaan ulkona sataa ja iltakin jo on. En millään jaksa katsoa televisiota tai lukea kirjaa ja nyhjään tässä tietokoneen ääressä. Päässä risteilee "kasviajatuksia", jotka varmaankin olisi parasta laittaa paperille, jotta niistä saisi jonkinlaisen otteen. Luultavasti jatkan "meetumaista" lötköttelyä; silmät auki, mutta pää tyhjänä.

Kolea kevätsade

Eilisen aherruspäivän jälkeen näyttää tulevan lokoisa lauantai. Yön aikana saapunut sadealue saa ilman tuntumaan kolealta, eikä märkyys houkuttele työskentelemään pihalle. Ihan hyvä välillä tehdä muutakin ja kotiakin pitää toisinaan siivota. Niinpä aloitin tämän päivän imurointiurakalla. 

Eilen istutin kolme Tuiviota makkarien ikkunan alle. Tämä paikka näyttää koko kevään kovin alastomalta, kunnes Köynnöshortensia ja Piippuköynnös vihdoin vihertyvät. Samoin Kotkansiipi ja kuunliljat antavat odottaa itseään, joten jotain vihreää piti paikalle saada kevättä värittämään.

Istutin myös kymmenen Kartiotuijaa aidanteeksi rajaamaan tonttia puistonpuoleiseen talonpäätyyn. Laitoin puut limittäin ja vähän suuremmilla väleillä, koska paikalla kasvaa Jättitatarta ja Tuoksuvatukkaa. Ainakin tatarista on tarkoitus jollain aikavälillä päästä eroon sen valtaisan leviämisen vuoksi. Jo eilen kaivoin lukuisia juurakoita ylös maasta, mutta kokemuksesta tiedän, että uusia punaisia kärkiä nousee kuin sieniä sateella. Tatar leviää pienestäkin juurenpalasta ja iso työmaa on vielä edessä. Mahdollisesti istutan jossain vaiheessa välejä täyttämään uusia tuijia, mutta tässä vaiheessa täytyy jättää tilaa kaivaa tatareita maasta. Ja lisäksi on jätettävä tilaa lumelle.

Kiurunkannukset kukkivat nurmikolla ja vähän siellä sun täällä. Muurahaiset kuljettavat siemeniä uusiin paikkoihin ja uusia kiurunkannuksia nousee kevät keväältä isompia rykelmiä. Kukinnot näyttävät olevan ihan sotkussa, mutta kaiketi siinäkin jogin logiikka piilee.

Myös valkovuokot ovat vähitellen löytäneet puutarhamme. Tässä oli vielä pari vuotta sitten mustaherukka, joka kuitenkin näytti alusta pitäen kituvan. Lopulta kaivoin sen kokonaan pois ja viime vuonna paikalle ilmestyi tällainen valkovuokkometsä. Pilvinen ja kolea ilma on saanut vuokkojen kukat suppuun. Siinä ne nuokkuvat aurinkoa odottaen seuranaan omasta porukastaan eksynyt kiurunkannus. Kunpa vielä saisin jostain keltavuokkoja pihamaalleni.

Ruohosipulitupas terhakkaana muuten vielä ankeassa kukkapenkissä. Muutama Scillakin on eksynyt ruohosipulin joukkoon. Joka kerran alapihalla kävellessäni harmittelen, etten tehnyt tästä kohopenkkiä. Voi olla, että jonain päivänä lapio kuopaisee kukat ylös ja alkaa vimmattu penkin uudistushomma. Ehkä kuitenkin annan tulppaanien ensin kukkia.

Sieltä tulee Syysleimut. Niin vain kaikki tutut kasvit löytävät jälleen tiensä mullasta valoon. Aika ovelia nuo kukat putkahtaessaan mullasta yksi toisensa jälkeen. Jos kaikki nousisivat samaan aikaan, ei niistä ehkä ehtisi nauttia näin kokonaisvaltaisesti. Nyt jokainen kasvilaji saa ansaitsemansa huomion ja itse kunkin erityispiirteet pääsevat oikeuksiinsa. 

Siirsin eilen muutamia taimia omiin purkkeihinsa sanomalehtipoteista. Ikkunalautakasvatus on hiukan hankalaa, kun valoisaa tilaa on niin vähän. Näytti myös, etteivät taimet enää kasvaneet poteissaan. Ehkä ne olivat käyttäneet olemassa olevat ravinteet ja tahtoivat parempaan paikkaan. Tiedä häntä, taimikasvatus ei ihan ole minun heiniäni. Siitä huolimatta joka kevät tulee jotain yritettyä ja onneksi aina joku onnistuukin. Edelleen unelmissani haikailen kasvihuonetta. Pitäisikö tänään laittaa lottoanomus vetämään.

Juusolla oli eilen juhlapäivä. Se sai kiinni peräti kaksi pientä hiirtä. Niitä piti kantaa suussa ja tassutella alapihalla. Toisesta hiirestä ei jäänyt jälkeäkään, mutta toinen hiiri makasi tänään jalat kohti taivasta - hengettömänä - totta kai. Ja Juuso partioi samalla hiirenlöytöpaikalla, josko onni suosisi hiirestäjää uudemmankin kerran. Ei suosinut. Kun ei saalistakaan ollut, kissa alkoi naukumaan emäntänsä perään. Sisälle halusi kissa, lämpimään ja kuivaan. Hänen hienot, valkeat tassunsa eivät tykkää märästä maasta. Piti vähän kiusata kattia ja tähtäillä sitä kameralla. Aina kun sille jotain sanoin, se naukaisi surkeasti vähän jo hermostuen, ettei tuo emäntä meinaa laisinkaan liikahtaa kotioven suuntaan. Sisälle päästyään se asettui ruokakupin ääreen napostelemaan päivän ensimmäistä ateriaa. Aamulla kun oli niin kiire ulos, ettei ehtinyt karvakorva edes syömään.

Syötyään Juuso halusikin seurustella tai ainakin seuraa, ja se hyppäsi työpöydälleni itseään pesemään. Tee nyt siinä sitten töitä, kun tietokoneen edessä on meneillään tassujen putsaussessio. Vähän piti välillä puskea näytön reunaa ja hiukan myös emäntää, ettei tämä pääsisi unohtamaan karvakorvan olemassaoloa. Pöydältä piti siirtää papereita sivuun, että katti sai hiekat varpaidensa väleistä rapsuteltua pöydän pinnalle. Ehdin juuri aamusella imuroimaan edelliset neulaset kissan kulkupaikoilta ja nyt se on jo ehtinyt kantaa uusia sisälle.

Olen useasti miettinyt, miten hankalaa olisi elää kissan elämää silloin, kun on edessä pesuhetki. Nuolla kaikki roskat ja hiekat jaloista ja varpaanväleistä omaan suuhunsa. Eikö se kaikki irtokarva saa kurkkua kutisemaan ja aivastuttamaan? Millaiselta mahtaa maistua multa hampaissa ja pistävätkö neulaset kenties kieltä? Ehkä Juuso sitä miettiikin, kun kielikin on unohtunut nenän alle. Luultavasti se kuitenkin miettii niitä ihania hiirulaisia, joita tuli eilen metsästettyä ja mitä todennäköisemmin seuraavana mietintälistalla on pohdinta, jokohan tästä lähtisi päiväunille.

Torstaina kävin ystäväni syntymäpäivillä. Hän oli leiponut ihanan rahkakakun ja tehnyt myös herkullisia suolaisia naposteltavia. 

Silmäilin tuossa edellisten vuosien merkintöjä puutarhapäiväkirjassa ja totesin, ettei tämän kevään säässä ole mitään erityistä. Välillä on todella lämpimiä päiviä, mutta sitten taas muutaman asteen koleutta ja kylmyyttä. Keväällä 2010, tarkalleen 4.5. sataa puolen päivän aikaan vettä ja rätää, lämpöasteita peräti +2 eli ei kovin rattoisaa. Ja jo viikkoa myöhemmin on varjossakin hellelukemia. Siis sitä keikkuvaa kevättä silloinkin.

Vapun jälkeen viilenevää tiedossa

Kiirettä on ollut sen verran, etten toiveistani huolimatta ole ehtinyt tehdä pihamaan hyväksi yhtään mitään. Kunhan kerkeän pikaisesti suorittaa tilannetarkastuksen. Mahonia on nupussa ja tulppaaneita tunkee mullasta. Myös narsissit ja helmililjat kukkivat, osa vielä nupuillaan. Krookukset ja scillat lopettelevat. Tietenkin joka puolella maasta nousee jos jonkinlaista ja kuten joka kevät, olen hetken aikaa sopivasti ulalla siitä, mitä mistäkin tulee. Kunnes taas pääsen kartalle ja sinuksi kasvieni kanssa. 

Pää on kaikesta huolimatta täynnä uusia suunnitelmia ja tuolla pihalla kävellessä niiden suunnitelmien määrä sen kun kasvaa. Kun maisema on vielä melko paljas ja väripilkutkin pieniä, ajatuksissa risteilee kysymyksiä: mitä tuohonkin laittaisin. Kesän edistyessä nuo kysymykset vähenevät, kun kaikki kasvaa ja runsastuu.

Jos ihminen pystyisi kuulemaan kasvien kasvuäänen - jos siis kasvamisesta ääntä lähtisi - olisi tuolla ulkona mahdoton suhina ja rapina. Joka puolella tapahtuu. Missä ei eilen ollut juuri mitään, saattaa tänään olla viiden sentin varsi. Särkynyt sydän kuuluu niihin hurjastelijoihin, ainakin tässä vaiheessa. Muistan, kuinka pari vuotta sitten tapasimme istua terassilla katselemassa lintujen touhuja ja muuten vain haistelemassa alkukesän ilmaa. Siinä istuessamme tuli seurattua Humalan kasvamista. Valehtelematta se kasvoi parhaimmillaan 50 cm päivässä. Ukkokulta sanoi sitä tappajaköynnökseksi, sillä meidän Humalan varsi tarttui hiuksiin ja vaatteisiin ohi kulkiessamme. 

Kuvassa vasemmalla on pieniä Lemmikin taimia. Mylläsin tätä osuutta loppukesästä aika lailla ja noita lemmikkejä riivin surutta, kun niitä tuntui olevan joka paikassa. Pikkaisen myöhemmin sydämestä riipaisi ajatellessani, että riivinkö liikaa? Tuhosinko kaikki lemmikit? Taitaa kuitenkin olla aika terhakka kasvi, sillä kyllä noita tupsuja näyttää tulevan aivan riittävästi. Usein Kevätkaihonkukka kukkii vielä Lemmikkien kukinnan aikaan ja penkissä yleissävynä on se kuuluisa lemmikinsininen.

Esikkokin aloittelee kukintaansa. Säätilan on luvattu viilenevän, jopa räntäsade täällä etelässä on mahdollinen. Eiköhän nuo kukat jonkin verran kylmyyttä kestä, kukinta saattaa jopa pidentyä, kun nuput eivät avaudu.

Mielenkiintoista, miten samannäköisiä monet kukat ovat ihan taimiasteella. Tiirailin kaihonkukkien ja esikoiden välissä ja seassa kasvavia vihreitä silmuja aikani ja sitten totesin niiden olevan vaahteralapsia. Joitakin jo nypin pois, sillä viime vuodesta muistan, kuinka niiden juuret tuntuivat jämähtävän Kiinaan saakka, jos niiden antoi vähänkin isommiksi kasvaa. Meillä näitä vaahteralapsia on ihan liikaa ja useimmat niistä yrittävät sitkeästi kasvaa aikuisiksi puiksi. Tontillamme on toki muutama vaahtera ja puiston puolella lisää ihan riittämiin. Kaunis puu, ei siinä mitään. Mutta kaipaisi ehkä pientä ehkäisyneuvontaa.

Täytynee kaivaa esiin pahvi, jossa oli näiden raitalehtisten tulppaanien nimi. Hauskan näköiset lehdet ja veikkaanpa että kukan väri on lila tai ainakin sinne päin. Näin hämärästi muistaisin.

Eilen tilasin netin kautta 60 kpl metsäkuusen taimia. Ei ollut ihan helppo homma, sillä varsinaiset taimikauppiaan - siis metsäkuusen taimien - haluavat myydä taimiaan 1000 kpl:n erissä. Ja sitten se toinen vaihtoehto olisi ollut Muhevainen, joka kauppaa vähän pidemmälle edistynyttä kuusta 25 euron hintaan. 1000 kappaleesta tulisi aikamoinen aita ja tuohon Muhevaisen hintaan jäisi meidän aita varsin lyhyeksi.

Heräsimme ehkä aidan istuttamisen suhteen vähän liian myöhään. Kunta on rakentamassa kotitiellemme jalkakäytävää ja muuta siihen liittyvää. Samalla tehdään tuon meidän naapurissa olevan pienen metsikön läpi kulkuväylä toisella laidalla olevalle pelikentälle. Puita ja pensaita tullaan karsimaan ja sen myötä tietenkin myös valon määrä tontillamme tulee lisääntymään. Haittatekijänä on vapaa näkyvyys tontillemme; tulemme olemaan kuin tarjottimella. Koska kuitenkin haluamme vähän omaa rauhaa, päädyimme aidan väsäämiseen. Hyvin hoidettu kuusiaita tuntui parhaalta idealta. Eihän se toki ihan heti näkyvyyttä estä, mutta aikanaan tulee olemaan hyvä ratkaisu. Lisäksi ajattelin, että kuusiaita toisi myös suojaa puutarhallemme. Jokainen tuulentuiverrus ei ihan heti pääsisi puutarhaamme pyörimään.

Sain myöhään viime syksynä naapuriltani puupionin. Oli jo pimeää ja sateista, eikä pihassa enää tullut pahemmin puuhattua. Naapuri sanoi kasvin antaessaan, ettei hän ole laisinkaan varma, onko sillä enää mitään mahdollisuuksia, mutta aina kannattaa yrittää. Puupioni täytyi tyrkätä maahan, eikä minulla siinä vaiheessa ollut mitään erityisesti mietittyä paikkaa. Tuumasin, että laitetaan sinne muiden pionien lähelle. Ja niin unohdin koko kasvin. Vasta eilen rupesin ihmettelemään, että mitäs sille myöhäissyksyn tulokkaalle kuuluu ja nyt se on sitten seurannassa, suorastaan suurennuslasin alla. Näyttää, että jotain eloa kasvissa olisi, mutta vannomaan en vielä menisi. Tuossa tuo varsi nököttää.

Kyllä näiden elukoiden kanssa eläminen on hauskaa. Vappuaattona paistoin - tai siis paremminkin keitin - munkkeja. Ukkokulta oli kellarissa ja Juuso pihamaalla. Terassin ovi on ensimmäisiä päiviä siten auki, että myös kuljemme pihamaalle siitä. Huonolla kelillä kotiväen kulku on varaston kautta. Terassin ulompi ovi oli auki, mutta sisempi jostain syystä kiinni. Satuin siinä munkinpaiston lomassa vilkaisemaan keittiöstä ovelle päin ja siellä meidän katti oli kahdella tassulla ikkunan takana. Huomatessaan katseeni, se naukui hellyttävästi. Sisään olisi pitänyt päästä. Valitettavasti en ehtinyt saada Juusosta sellaista kuvaa, jossa se seisoo kahdella tassulla ikkunaa vasten naukumassa. Kun pääsin kamerani kanssa kuvausetäisyydelle, katti tapitti silmä tarkkana, etten vaan lähtisi pois päästämättä häntä sisälle. No, pakkohan tuo karvainen veijari oli päästää ruokakupilleen ja tietenkin se lihaisan ateriansa päätteeksi kipitti Pojan entiseen huoneeseen päiväunille.

Kaunis blogi -tunnustus

Sain pari päivää sitten Kuunvarjoliljat -blogin Hinnonmäen Keltaiselta "Kaunis Blogi" -tunnustuksen, josta kiitän lämpimästi ja iloitsen kovasti. En vain syystä tai toisesta saa tunnuskuvaa siirrettyä itselleni valkeapohjaisena, mitä lienen taas sählännyt. On siis haastetta tässäkin, oppia näitä bloggarille välttämättömiä nörttijuttuja. Ehkei sentään välttämättömiä, mutta tätä mukavaa harrastusta helpottavia.

Enää ei voi kevättä peruuttaa

Kevät on tosiaan peruuttamattomasti läsnä, eikä enää taida olla yhtä askelta enempää kesään täällä pääkaupunkiseudulla. Iltapäivällä mittari näytti varjossa +14, mutta auringossa täytyi olla merkittävästi enemmän. Olin ystäväni taidenäyttelyn avajaisissa, joten pihamaalle ehdin vasta kolmen aikoihin ja silloin oli kyllä pakko heittää pitkähihainen pois. Varpaatkin oli lopulta paljaina, joskin viisaampaa olisi ollut pitää sukat jaloissa. Flunssa ei ole vielä kukistunut ja tietenkin villiinnyin haravan varteen saaden jalat pölystä mustiksi. Tulipa tienvarresta toinen oja siivottua, toisessa on vielä hivenen lunta. Alapihakin on täysin sulana ja suurimmaksi osaksi myös kuiva. Ainoastaan portaiden alapäässä oli vielä eilen lunta, eikä se ollut ehtinyt kuivua.
Vaikka sadetta on tullut yllinkyllin kalkin levittämisen jälkeen, on sitä yhä nurmikolla. Luulisi, että moinen jauhe imeytyy sateella nopeasti, vaan niin ei näköjään tapahdu. Rakeinen kalkki olisi oikeastaan helpompi ja siistimpi levittää, mutta tuo jauhe oli huomattavasti edullisempaa.

Torstain puutarhaohjelmassa askarreltiin leppäkertuille oma hieno pesä. Materiaaleina olivat mm. tuohi ja ontot bambutikut, jotka sidottiin nätisti niinellä. Idea oli hyvä ja lopputulos kaunis, joten innostuin väsäämään oman leppäkerttukotini. Köyhäksi jäi meikäläisen tekele, kun mitään ohjelmassa mainituista materiaaleista ei löytynyt. Ainoat ontot putket löytyivät syksyllä leikatuista jättitatareista, jotka onneksi olivat hyvin kuivuneet. Ja niinen sijasta piti käyttää tavallista narua. Jollei tällainen köyhän naisen mummonmökki kelpaa paikallisille leppäkertuille, keikkukoon tekele sireenin oksalla koristeena. Ehkä sinne joku hyötyötökkä löytää tiensä.

Muutamana päivänä olen käynyt tiirailemassa alppikärhöäni. Onko siinä mitään eloa. Kovin on näyttänyt kuivalta ja elottomalta, mutta kas tänään! Hienoja silmuja. Hyvä, etten alkanut hyppimään ilosta käsiäni taputtaen. Olisi tallaantunut joukko viattomia pikkutalvioita. Pienet on ilot.

Kärhö oli viime alkukesän piharuukussa talon seinustalla, mutta tarvitsin ruukun muuhun käyttöön ja kokemuksesta tiesin, ettei kärhö talvehdi siinä kuitenkaan. Niin sitten kaivoin sen kesken kasvukauden varovasti uudelle paikalleen ja sinne se näytti silloin kotiutuvan. ajattelin kuitenkin, ettei se välttämättä tykännyt viime vuoden muuttotalkoista ja heittäisi henkensä. Ei siis ainakaan vielä. Sen vierellä kasvaa Clematis de Lyon, mutta siinä ei ole kyllä minkäänlaista eloa. Odotellaan rauhassa. Olen niin tottunut siihen, että kevät on paitsi positiivisten, myös negatiivisten yllätysten aikaa.

Tätä kevätvuohenjuurta voi varmuudella talven jälkeen odottaa. Siirsin pienen taimen viime kesänä tonttimme rajalla olevan kiven juureen ilman mitään kummempia suunnitelmia. Kunhan nyt tyrkkäsin väriä tuomaan ja mahdollisesti myös odottamaan aikoja parempia. Naapurilla on ollut vuosikausia aivan tien vieressä, näkyvällä rinnepaikalla tällainen kevätvuohenjuuri. Sitkeästi se sieltä putkahtaa ja kukkii hämmästyttävän kauan. Aikanaan tuo naapurin keltainen kukka ikäänkuin tervehti minua töistä tullessani ja kehotti vaihtamaan pihavaatteet ja rientämään oman puutarhan pariin. Oma vuohenjuureni on ollut vuosikausia hiukan mitättömässä paikassa ja ansaitsisi paremman näkyvyyden. Tuo emokasvista erotettu pieni taimikin joutui toissijaiselle paikalle, mutta ei sitä ole silti unohdettu. Ja vasta tätä kuvaa koneella katsoessani huomasin, että siinähän on jo nuput.

Akileija ansaitsisi palkinnon sitkeydestään. Sen siemenet taitavat liitää yli kaikkien esteiden, sillä kukkia putkahtelee mitä omituisimmista paikoista. Tämä yksilö nousee omenapuun juurelle. Aika hienon sommitelman se tekee lehdillään. Kuin kukka tämäkin. Tarkoitus on ollut pitää hedelmäpuiden alustat karikkeella, mutta enpä taida raaskia näitä akileijoja irti repiä. Kriikunan alla muista kasveista oli sen verran haittaa, että pudonneet hedelmät piiloutuivat kukkien joukkoon ja ehtivät usein mädäntyä sinne. Mietin muutaman kerran, että poimisiko kriikunoita, kuten Välimeren maissa poimitaan oliiveja. Pressu tai jokin peite puun alle ja sitten puupalikalla napautus puun runkoon. Kypsät hedelmät putoavat puhtaalle alustalle, josta ne on helppo kerätä käytettäväksi. Ehkä testaan menetelmää kriikunoihini tänä vuonna.

Tuoksuköynnöskuusamakin on lämmitellyt tiilipylvään lomassa ja aukaissut hiirenkorvansa levälleen. Jos jollakulla on hyvä keino saada köynnöskuusama tiheämmäksi ja runsaslehtisemmäksi, otan kiitollisuudella vinkkejä vastaan. Köynnös tuppaa tekemään lehtensä ja kukkansa aina vain ylemmäs ja alaosa jää pelkäksi kuivan näköiseksi "rangaksi". Kerran olen köynnöksen leikannut alas, mutta lopputulos oli pian entisen kaltainen. Ihan tuoksuvia kukkia se kuitenkin joka vuosi tekee.

Kieloja tulee joka vuosi talon puistopäätyyn valtavasti. Niitä ei vain vielä kovin hyvin ohi kävellessä huomaa, koska ylhäältä katsoessa nuo kolmen sentin varret naamioituvat erinomaisesti maan väreihin. Kumarruin alas ja laitoin kameran maahan, jolloin perspektiivi vaihtui koppakuoriaisen tasolle ja näkymä olikin tällainen. Jos näin lämpimänä pysyy, ei mene montaa päivää, kun kielot humahtavat täyteen lehteen. Ja pian sitten löytyy kukkiakin. Ja niiden ihana tuoksu.

Eikä tietenkään bloggausta ilman sanaista Elämääkin-Ihanammasta-Kissasta. Ai, että Juuso tykkää kieritellä hiekassa. Olen jo joskus aiemminkin miettinyt, mikä on tuon kierittelyn tarkoitus; viilentääkö se oloaan, putsaako turkkiaan, jättääkö oman hajujälkensä vai mitä? Tällaisen ympäriämpäri pyörimisen jälkeen sen karva on tietenkin täynnä jos jonkinlaista siementä ja haituvaa, jota se ei millään siedä putsattavan pois. Pitäisi päästä mahdollisimman nopeasti jälleen ruokakupin ääreen.

Näiden parin risun viereltä lienee kulkenut jokin mielenkiintoisen hajun jättänyt elikko. Eilinen jänöjussiko? Tai jokin toinen kissa? Joka tapauksessa risua piti haisteltaman äärimmäisen tarkasti, hartaasti ja pitkään. Siihen hierottiin poskea ja korvaa, mutta häntää Juuso ei tällä kertaa tainnut yhtään värisyttää. Sekin nimittäin kuuluu noihin vakiokuvioihin. Kissarukka kun ei muista olevansa eunukki, mutta hyvä niin. Jos hännän värisyttäminen tekee sen mielen hyväksi, niin värisyttäköön. Tässä samaisessa paikassa kasvaa myös herkullista tuoretta heinää, jota meidän karvainen kissamme hamuaa yhtä tyylikkäästi kuin lehmät konsanaan. Pääsee näin putsaamaan vatsastaan sinne joutuneita karvoja. On se vaan kissankin elämä ihan toista näin keväällä talveen verrattuna. Enää ei päivät kulu kylkeä sohvan raossa käännellen vaan luonnossa hajuja ihmetellen ja monia mielenkiintoisia asioita tutkien.

En voi vastustaa kissa-aiheisia jääkaappimagneetteja ja tässäpä teksti parista magneetista:

Naiset ja kissat tekevät mitä haluavat.

Miesten ja koirien tehtävä on sopeutua asiaan.

***

Koirilla on isännät, kissoilla henkilökuntaa!